Minoon sitte -valmennus

AGILITY/MUU URHEILU. Eräs tärkeä asia, jonka potentiaalia ei aina tunnisteta harrastuksissa, työpaikoilla tai valitettavasti joskus perhepiireissäkään on se, että ihminen on tunteva olento. Tunteet ovat erityisen perustavanlaatuisia, kun pohditaan esimerkiksi motivaatioita, toimeen tarttumisia, onnistumisia ja sitoutumisia. Toisten ihmisten kanssa toimimisessa, ihmisten johtamisessa tai motivoimisessa sivuutetaan vähintään puolet tai voidaan mennä suoraan metsäänkin, ellei tunteiden olemassaoloa tai merkitystä ihmisen toiminnalle tunnusteta. Oma harrastuslajini agility tuo kuvioon mukaan paitsi muita tuntevia ihmisiä, myös tuntevia eläimiä. Toisaalta eläimen kanssa työskentely tuo peliin paljon uutta haastetta, toisaalta eläin erinomaisena tunteiden vaistoajana voi herättää helpommin huomaamaan, mikä olisi tärkeää myös meidän ihmisten välisissä suhteissa – omien tunteiden tiedostaminen ja niiden aktiivinen säätely.   Kuten parisuhteessa, työporukassa tai muussakin harrastustoiminnassa

AGILITY. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä itselleni tärkeästä aiheesta, mutten ole oikein tiennyt, miten. Viime päivinä olen taas pallotellut ajatusta mielessäni, ja nyt päätin yrittää pukea ajatuksiani sanoiksi. Provosoivahko otsikko antaa toivottavasti ajattelemisen aihetta, koska se kenties tahattomassa ironisuudessaan paljastaa, ettei "kukaan koskaan" päästä moista suustaan – mutta miksi? Miksi sama kysymys kuulostaa jo huomattavasti tutummalta, jos siihen liitetään etuliite epä(onnistun)? Mitä se meistä kertoo? Olen huomannut, että kuten muussakin someilluusioita rikkovassa kampanjoinnissa, sosiaalisessa mediassa raotetaan aina silloin tällöin täydellisyyden verhoa ja jaetaan epäonnistuneita treenejä perustellen materiaalivalintaa sillä, että jonkinlainen "illuusio" pelkästään noususuuntaisesta harjoittelusta saataisiin rikottua. Ymmärrän tämän kauniin ja hyväntahtoisen ajatuksen, ja somen vinoutuma erityisen positiivisten asioiden suuntaan onkin onne

YLEINEN. Oletko koskaan huomannut, että ilmapiiristä puhutaan hyvin passiivisesti? Helposti saatetaan esimerkiksi kysyä, millainen ilmapiiri jossakin on, ja vastaus on yleensä suhteellisen olemuksellinen. Jossakin ikään kuin vain on hyvä tai huono ilmapiiri ja that's it. Ilmapiiristä ei juurikaan puhuta muuttuvana, dynaamisena asiana, jota jokainen, minä, sinä, hän, me, te, he kaikki luomme läsnäolollamme joka sekunti. Kuitenkin jokainen meistä tietää ja tunnistaa elämässään tilanteita, joissa ilmapiiri esimerkiksi tiimin kesken on ollut mieletöntä, toinen toistaan täydentävää ja vielä hieman korkeampaakin synergiaa, ja toisaalta tilanteita, joissa jo yksikin ihminen voi riittää tekemään ilmapiiristä joko rennon letkeän ja turvallisen tai päinvastoin ahdistavan ja hankalan hädin tuskin hengittää. Ilmapiiri onkin hyvin tärkeä tekijä paitsi kaikessa viihtyvyydessä, myös ihan aidosti hyvinvoinnin kannalta. Raskas ilmapiiri syö kaikkien energiaa, nostaa stressitasoja, estää palautum

AGILITY. Oman valmennussivuston avaamisen ja avausblogimerkinnän kunniaksi ajattelin valottaa hieman yhtä osa-aluetta ajatusmaailmastani sekä agilityvalmentajana että itse omien koirieni kouluttajana: sitä, mitä ajattelen "vaikeista" asioista. Pohdintaani voi kuitenkin soveltaa muihinkin konteksteihin, sillä se pohjautuu pitkälti mentaalipuoleen ja ihmispsykologiaan.   Erilaisissa treeni- ja kisayhteyksissä kuulee usein sanan "vaikea". Ehkä tyypillisimmin sen voi kuulla joko omasta tai muiden suusta näin: "Tuota me ei osata tai edes kokeilla, ihan liian vaikea (meille)!" Otan tähän esimerkiksi pujottelun, vaikka samaa sanomaa voisi soveltaa melkein mihin tahansa muuhun esteeseen tai taitoon. Emmekö melkein kaikki tunnistakin, että kepeillä on ikään kuin olemassa jokin vaikeampi puoli, vaikeita sisäänmenon kulmia tai vaikeita ohjaajan liikehäiriöitä, sijainteja tai puolenvaihtoja? Jos kuitenkin hetkeksi unohdamme sanan "vaikea", saatamme